Koti-ikava.

Mulle ei tule koskaan koti-ikava. Miten voi potea koti-ikavaa jos on jo kotona? Mulle tama kaupunki on tuntunut kodilta jo siita asti kun ensimmaista kertaa halasin Robertia lentokentalla tammikuussa 2008. Mutta sitten valilla kay tietenkin niin etta naen kuvia kotikaupungistani, ja tulee sellainen jannan haikea olo. Ne ovat kuitenkin sellaisia maisemia mita naki paivittain ihan pienesta asti ja tuntee vielakin kun omat taskunsa, vaikka nyt moni asia siellakin on muuttunut. Nainpas kuvan joka oli otettu kirkontornista ja tiesin heti etta mika tie se on, mita nuo kaikki talot olivat, mika alue oli kyseessa jne. Ei mulla kylla sita kaupunkia silleen ole ikava, mutta ehka niita maisemia jotenkin. Mietin aina kesaisia maisemia kun on se sellainen auringonlaskuinen taivas koko yon ja on pitanyt kavella sita siltaa joka menee junaraiteiden yli ja sielta nakee keskustaan kivasti. Saaret hyttysenpurimella ja suu maistuu naurulle ja kaljalle. Tai sita kun ihmiset istuu kavelykadulla jatskitotterot kasissaan ja sita ollaan heti aamusta liikkeella. Tai sita kun kirjastossa on ihan hiljaista, itse vaan olet niin jetlagged etta lahdit sinne jo kahdeksalta. Ja joskus mietin syysmaisemia. Kun on joku lammin juoma kadessa vaan kavellyt vanhan kaupungin katuja pitkin ja ihastellut puiden vareja, tai istunut jonnekkin torin penkille kaverin kanssa vaan juttelemaan, vaikka nenaa vahan punottaa kun alkaa jo olla kylma. Se on kylla jotenkin janna juttu, etta vaikken olekkaan siella nyt yhteentoista vuoteen asunut, niin aina valilla kylla tulee sellainen kumman haikea, nostalginen olo. Nostalgiahan ei tarkoita sita etta ikavoisi jotain. Sita vaan sattuu miettimaan jotain harmaata muistoa joka yhtakkia saa varia niista asioista jotka joskus aikoinaan tekivat siita elavan. Nain mietin kotikaupunkiani joskus. En kylla haluaisi enaa koskaan asua siella, uskon etta me tylsistyttaisiin Robertin kanssa kuoliaaksi. En sano etta se on huono kaupunki, mutta jos on asunnut jossain vahan isommassa paikassa missa on menoa ja melsketta melkeen kellon ympari, niin on kylla vahan vaikea sitten asettua jonnekkin missa koko kaupunki menee samaan aikaan nukkumaan viikolla. On se kylla janna miten valilla tuleekin mietittya sita paikkaa. Mika nyt ei ole niin jannaa on se etten mieti Ruotsia melkeen yhtaan :D On sieltakin varmasti joku hyva muisto, ainakin niin etta voi yhdella-kahdella kadella laskea :P Mutta en ole koskaan tuntenut sita haikeaa oloa miettiessani sita paikkaa. Mahdollisesti Goteborgia ehka. Siella asuin ensimmaista kertaa elamassani ihan yksin, ja se oli aika tarkea aika elamassani, koska olin eronnut poikaystavastani kuukausi sen jalkeen kun oltiin molemmat muutettu sinne, ja piti parjata yksin ihan uudessa kaupungissa, ja se oli jotenkin niin siistia ja vapauttavaa ja se hetki kun tiesin etten enaa koskaan tekisi samoja virheita ja osaisin asettaa rajoja ja vaatia kunnioitusta. Enka muuten ollut juonnut alkoholia hetkeen koska mun entinen oli niin arsyttava kun sen kanssa joi, niin lopetin kaljahommat melkeen koko sen suhteen ajaksi. Oli kuulkaas ihanaa pitkasta aikaa kaljotella, ja ihan yksin perjantai-iltaisin :D Ja soittaa Jawbreakeria taysilla. Joo. Tama teksti kavi ehka vahan varikkaaksi. Eika niita ihmisiakaan nyt niin kauheasti ole ikava. Tai en ole sellainen etta kauheen usein ikavoin ihmisia. Yksi mun parhaista ystavista on sanonut juuri samaa, ja ehkapa siksi meidan onkin niin helppo aina jatkaa siita mihin jaatiin vaikkei oltaisi pitkiin aikoihin juteltukkaan. Aitia ja isaakin jututan usein facebookissa ja skypessa, niin ei niitakaan kerkea oikeen silleen tulla ikava. Jos pitaisi sanoa yksi tyyppi keta on ikava, niin se on ehka sitten mun faffa, eli isan isa. Talle tekstille pitaa tehda joku tagi kun taa ei sovi oikeen mihinkaan. Ja nyt lopetan tahan, ja ehka niitten kuvienkin katsomisen :D (teinpas useamman tagin, niin voi sitten kirjoitella samantapaisista aiheista joskus muulloinkin!)