Queeroon kasvanut.

GET IT?! Niinkun kieroon kasvanut, mutta se onkin etta queer-oon kasvanut. OHOHOHO. No joo.

Heternormatiivisuus on maailman paskin juttu. Se on sita kun vaikka jollain on poikalapsi ja se lapsi katsoo kohti tyttolasta ja mammat naureskelee etta "siina se tiirailee niita tyttoja jo!"

Se on sita kun mummut kyselee tytolta "onko sulla poikaystavaa?"

Se on sita kun sulla kestaa monta monta monta vuotta tajuta etta ehka sa olitkin vahan ihastunut Madonnaan pienena, mutta kukaan ei antanut tilaa sellaiselle puheelle. Aina puhuttiin vaan siita etta kohta oot jo iso tytto ja sullakin on varmaan joku poikaystava.


Kun kasvaa sellaisessa ymparistossa, niin on vahan hassu olo sillon kun alkaa miettia seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvia asioita. Varsinkin vanhempana, ja avoimesti sinut suuntautumisensa kanssa olevana tyyppina.

Meilla on mun vanhemmat tiennyt varmaan pidempaan kun mina etta tykkaan myos naisista. Tosin voi olla etta ne saatto luulla etta tykkaan VAIN naisista, mutta totuus on se etta aijat on ollut mielessa jo siita lahtien kun nain Billy Idolin MTV:lla huulet mutrussa. Mutta niin on mimmitkin. Se on vaan just sita etta sellasesta ei koskaan puhuta, harvoin edes perheissa missa hyvaksytaan sellaset asiat, niinkun meidan perheessa. Oon vanhempana tajunnut etta Billy Idolilla oli kilpailija. Billy Idol ei ollut ainoa keneen olin ihastunut. Oli myos Madonna. Madonnassa oli jotain samaa kun Billy Idolissa; ne oli molemmat sellasia vaarallisia ja koviksia, molemmilla kajaalia ja lyhyet blondit hiukset. Se oli vaan se etta Billy oli se kenesta "sai" tykata ja Madonnaa piti vaan ihailla, koska olenhan minakin tytto, ja ehkapa minusta voi tulla Madonna isona, muttei Madonnan tyttoystava.

Bi-tyttona oleminen on siis tosi hammentavaa. Yhteiskunta sanoo etta jos ajattelee tyttoa, niin se on varmaan vaan sita etta ihailee sita tyttoa. Niinkun luulin ihailleeni Madonnaa pienena, mutta nyt vanhempana ymmarran etta ei. Kylla se oli Madonna vastaan Billy Idol in my heart ;) On tosi hammentavaa kulkea ympariinsa miettien etta ihailenko nyt muka tuota tyyppia vai olenko ihastunut siihen.

Yla-asteella kuulin etta The International Noise Conspiracyn kosketinsoittaja, Sara, oli biseksuaali. Ajattelin etta siistia. Ehka makin olen sellainen.


Kun olin 19 vuotias, oli mulla yks paras ystava Ruotsissa. Me oltiin jatkuvasti yhdessa. Sitten kerran huomasin etta ajattelin sita koko ajan, ja soittelin sille koko ajan, ihan vaan jutellakseen. En muuten niinkun harrastanut oikeen sellasta random soittelua, paitsi mun kavereille Suomeen joskus kun ei oltu kuultu toistemme aania pitkaan aikaan. Mutta talle tytolle soitin usein, vaikka nahtiin koulussa joka paiva. Se ei ollut mitenkaan kauhean pelottavaa huomata etta olin ihan oikeasti ihastunut siihen tyyppiin. Ajattelin ehka eniten vaan etta kaitpa tallanen menee ohi. Tosin sitten meilla oli pippalot kerran ja olin saannut tarpeeksi rohkeusjuomaa itseeni, niin sanoin etta niin kuule, tykkaan susta. Siis niinkun TYKKAAN susta, ei vaan kaverina vaan silleen romanttisesti. Se ei ollut niin hirveeta, koska ilmeisesti se ajatteli samalla tavalla. Oli ihastunut ja silleen. Mutta me ei sitten paatetty tapailla tai mitaan koska ajatus siita oli sen mielesta jotenkin ahdistava. Ehka se oli vahan hammastynyt. Me asuttiin pienessa kaupungissa niin voi olla etta sita olis havettanyt tai jotain.

Tapahtuneesta voisi paatella etta tama oli SE hetki kun lakkasin olemasta hammastynyt. Vaan ei ollut. Paatinpa sitten uskotella itselleni etta ei se ollut ihastumista, se oli ihailua. Etta mulla vaan oli niin siisti paras ystava etta sekotin ne kaksi ihan eri tunnetta. (Jos ketaan kiinnostaa niin me pysyttiin parhaina ystavina sen jalkeen, ja monesti vitsailtiinki siita miten "aikuistuneita" me ollaan kun pystyttiin olemaan kavereita ihastumisen jalkeenkin)

Sellaista se on kun ei ole nakyvia esimerkkeja. Kun ei puhuta asioista. Nakyvyys on hirvean tarkeaa. Nyt oon kuitenki onneks vanha pieru ja onnellisesti naimisissa ettei omalta kannalta tarvitse kauheasti enaa miettia mitaan tallasia tai edes olla hamillaan. Mutta kun tulee ulos vanhempana, niin huomaa yhtakkia minkalaisia viesteja yhteiskunnalta vastaanottaa: et ole ihastunut, vaan ihailet. Se on normaalia, ihastuminen ei ole. Olisin ihan hyvin 19 vuotiaana voinnut olla oma itseni, ellei sellaiset viestit olisi sumentaneet nakokulmaani. Haaskasin seuraavat 8 vuotta ajatellen etten mitenkaan mahdollisesti voi olla mitaan muuta kun taysin hetero, koska naisia voi ihailla, mutta niihin ei voi ihastua.

Haluaisin niin etta ihmiset lopettaisivat tollasen naurettavan normalisoinnin. Varsinkin sen kun joku lapsii katsoo toista sukupuolta olevaa lasta ja siihen tulee joku vaantamaan jotain "naistenmies" lappaa tai sitte jotain "voi ei, isukki joutuu kirveella jahdata poikaystava ehdokkaat ovelta pois!" Yla-asteella mun fammu kysy mun kaverilta oliko silla poikakaveri. Sanoin etta ajattele jos silla onkin tyttokaveri. Fammu ei oikeen ymmartanyt. Sanoin etta jos se kaveri tykkaakin tytoista. Siihen se sano sitten etta kylla tytoista voi tykata mutta ei niitten kanssa voi olla silleen romanttisesti. Sellainen saa luvan olla mennytta maailmaa. Saastyy nykynuorilta bi-teineilta paljon paanvaivaa eika tarvi pelata tai hammastella omia tunteitaan jos ihmiset ei jatkuvasti muistuta etta maailmassa "kuuluu" tykata vastakkaisesta sukupuolesta ja kaukaa ihailla omaa sukupuolta, ihan vaan silleen jy nou, niinku jotain julkkista.

Niin kerta. No nyt siis kun oon vanha_pieru_87, niin tiedan etta kylla, Madonna oli mun number 1 nainen kun olin about 3 vee. Enpa oo viela paattanyt etta kumpi oikeasti oli hotimpi; Madonna vai Billy Idol. Ja SE onkin onneksi sitten ainoa kriisi mika mulla on liittyen tahan suuntautumiseen enaa!