PTSD.

Puhutaanko hetki vakavia? Puhutaan vaan! Ei jaksa aina heittaa sellasta self-deprecating lappaa.

Viisi vuotta sittenhan tassa meidan pihassa pyori joku mies kattelemassa just meidan ikkunoihin. Se alkoi siita etta Robert oli melkeen viikon verran pois kotoa. Ensin oli isan suunnittelema metsastysmatka pohjois-Kaliforniaan ja silla reissulla sattui sitten niin etta Robertin eno oli kuollut, niin Robert tuli vaan paivaks tai kahdeks kaantymaan kotiin, kun pitikin jo lahtea viela pohjosempaan enon hautajaisiin. Ma en itse voinnut lahtea mukaan koska mulla oli sillon kevatkauden paatoskoeviikko. Oli toukokuu. Historian kirjat levallaan olohuoneen lattialla, koska olin lukenut kokeisiin. Paatin menna rentouttavaan kylpyyn ja juoda siina samalla kaljan - pelkasin etten sais nukuttua yksin, ja kelloki oli jo siina vaiheessa aika paljon, varmaan jotain 2 yolla jo. Koska olin siina kylvyn yhteydessa juonnut kaljan (Ruotsalaista Carnegie-porteria!) niin paatiin kayda viela ennen nukkumaanmenoa tupakalla. Tuossa "takapihan" portailla seisoskelin rooki suussa kun jostain alkoi kuulua laahustavia jalanjalkia. Joskus kun tuulee niin tossa nurkassa olevan kasvin lehdet raapii kiviseinaa ja siita kuuluu sellanen samantapanen aani, mutta ma tiesin heti silla hetkella aanen tulevan jonkun kenganpohjista. Meilla ei ollu sillon viela rottia ollenkaan, niinpa mina menin tupakka kadessa asunnon lapi etupuolelle hoitamaan hommani loppuun. Jatin siina paniikissa sytkarini takapihalle ikkunanlaudalle. Siina kun polttelin nain mulle ihan tuntemattoman miehen pyorivan tuossa pihalla. Se ei nahnyt mua, ja ma kyykistyinki puskan taakse piiloon. Ma tiedan milta mun naapurit nayttaa, joten tiesin ettei se ollut kukaan niista. Ja muutenkaan, meidan naapurit ei yleensa pyori tolleen suunnattomasti pihalla tohon aikaan yosta. Paniikki alko iskea, mutta se suurin paniikki iski vasta sitten kun kuulin takapihalla olevan lasipullon (sita kaytettiin tuhkakuppina) sarkyvan. Ja se pullo oli siina portailla, meidan ovea vasten. Se mies siis kavi meidan takaovella. Ma istuin itku kurkussa meidan kaytavassa koska siihen ei nae mistaan ikkunasta. Koin sen olevan ainoa turvallinen paikka MUN OMASSA KODISSA. Soitin hatakeskukseen ja kerroin miehen tuntomerkit (onneks nain sen) ja kerroin etta se pullo oli menny rikki jne. Poliisit tuli alle viidessa minuutissa paikalle, mutta se ryokale oli jo kerennyt karkuun. Voin kertoa etta aika vahan tuli nukuttua sina yona. Onneks veli tuli sit kaymaan ja oli taalla viikonlopun ettei mun tarvinu olla yksin.

Voi kunpa se oiskin jaannyt vaan tuohon. Yhtena iltana Robert tuli kotiin takaportista, ja kavellessaan pihan poikki naki meidan ovella jonkun miehen, joka puolestaan nahdessaan Robertin luikki menemaan. Robert kysy etta oliko joku koputtanut oveen kun siina ovella seiso joku random. Ei ollut kukaan koputellut. Pyysin Robertia kuvailemaan miesta ja se kuulosti samalta kun se stalkkeri sillon Robertin poissaollessa. Koko kroppaa kylmasi.

Sit en hetkeen nahnyt enka kuullut mitaan. Paitsi yhtena elokuisena iltana. Ei ollut musta edes kauheen myoha. Poliisi koputti oveen, ja sen takana seiso naapuri kuka oli soittanut niille. Kerrottiin etta joku tumma mies oli vuorotellut makkarin ja vessanikkunoihin katselemisella. Poliisit oli piirittanyt sen. Meilla oli ollut saleverhot kaannetty silleen vaarinpain, etta niista raoista sattui nakemaan tanne sisalle jos seiso ihan ikkunassa, niinkun tama mies todennakoisesti teki. Mua ahdistaa se etta jos se otti kuvia musta. Jos se otti kuvia siita jos olen ollut intiimi itseni kanssa. Tai jos olen vaihtanut vaatteita, tai juuri tullut suihkusta.  Ahdistavaa ajateltavaa. Muistan etta soitin Robertille ja pyysin sita tulemaan aikasemmin kotiin, ja tulihan se. Kerroin viela poliiseille puhelimessa etta tama on se sama mies kuka on taalla ollut ennenkin ja ma olen soittanut siita aikasemminkin poliiseille. Robert sai ajatukset muualle viemalla ulos halvalle kaljalle.

Kelataan viime kesaan. North Parkissa liikkui ne raiskaajat. Mun kaverin kimppuun hyokattiin. Sita ei raiskattu, mutta lahelta piti. Hakattiin kylla naama uuteen uskoon. Toissapaivana tama kaveri jako facebookissa linkin yhteen podcastiin missa se kerto tasta kokemuksesta. Han kuvaili PTSD-oireitaan jota koki tapahtuman jalkeen; ei uskaltanut olla ikkunoiden lahella, ei yksin kotona, jne. Ite aina ajattelin ettei kait nyt jostain ikkunaan kyylaajasta tuu mitaan PTSD-oireita, ja vahattelin omia ongelmiani, koska kaveri nyt kuitenkin melkeen raiskattiin. Mutta kun han kertoi oireistaan, tajusin etta mulla oli nuo ihan samat oireet. Pelkasin ikkunoita (pelkaan kylla vielakin, mutten yhta pahasti ja kehtaan kekkuloida alasti keskella paivaa taalla jos Robertkin on kotona ja alasti) ja yksin olemista. Muistan yhden illan oikeen hyvin, kun en uskaltanut edes laittaa valoja paalle. Istuin siis taalla yksin, pimeassa asunnossa, ja pesismaila oven vieressa. Jos ei se ole PTSD:n oireiluja niin en tieda mika sitten on. Robertin sisko ja sen silloinen miesystava tulivat hakemaan mut pois taalta, ja olivat sita mielta etta oon vahan hullu. Hulluksi makin tunsin oloni kun siina kokotin yksin, odottelemassa etta kohta joku vihanen stalkkeri tulee ja murtautuu sisaan.

Kaveri kertoi haastattelussaan etta hyvalla tukiverkolla on onnistunut palaamaan normaaliin elamaan. Hyvat ystavat, ymmarrys ja niiden sympatia. Ma sain tukea silleen etta kaveri lahjoitti pesismailan, mika oli aika hellyyttava ele. Veli ja Robert olivat parhaat tuet, ja viela tanakin paivana jos joku kaveri heittaa mut kotiin, ne oottaa tuossa kadulla autossaan kunnes nakevat etta oon paassyt ovesta sisaan. Ja sitten kuukausi sen jalkeen kun se hyypio otettiin kiinni, hankittiin me meidan ensimmaiset rotat! Ja sit loput onkin historiaa. En edes kerenny iltasin ajatella mitaan stalkkereita, koska mulla meni seuraavat neljan ja puolenvuoden illat rottien kanssa.  Lemmikit on terapeuttisia. Nykyaan uskallan sen takia kuunnella musiikkiakin kun oon yksin kotona. En pitkaan aikaan uskaltanut, koska pelkasin etten sitte kuule mitaan aania jos joku hiippailee jossain, ja halusin kuulla kaikki mahdolliset aanet etta osaisin varautua.

Mika nyt sitten inspiroi taman tekstin yhtakkia, jos kerran koin lemmikkien avulla ihmeparaantumisen? Se postinvarastajatyyppi. Vaikkei se meidan ovella kaynnytkaan, koska meilla on postiluukku. Ja vaikka se varmasti oli ihan harmiton kaveri, kenella nyt vaan heitti vahan paassa. Mutta se alkoi ahdistaa. Ja sama naapuri viela soitti poliisille ja kun kertoi tapahtumat mulle, muistutti siita kun aikoinaan soitti siita ikkunakyttaajasta. Alkoi ahdistaa. Nyt eivat rotat ole taalla kotona, kuten varmaan muistattekin, ja mun mielekuvituksella on kaikki aika maailmassa alkaa laukkaamaan taas. Joka ilta tuntuu silta kun joku olis tuolla pihalla, mun ikkunoissa. Katselemassa ja odottamassa etta riisun vaatteet. Mutta ei siella ole oikeasti ketaan. Ma vaan kuvittelen, koska oon yksinainen iltaisin.