Tuomion paiva.

Meidan landLordi on nyt sita mielta ettei meilla saa olla rottia. Eihan niita pitanyt alunperinkaan olla, mutta ylakerrassa asui nainen kenella oli jotain matelijoita ja silla oli ollut niita aika pitkaan kun kuitenkin asui tassa sellaset kymmenen vuotta. Ja onhan toi lordi kaynnyt taalla sisalla useamman kerran viimeset 4,5 vuotta ja nahnyt ne. Han on vaan siis paattanyt "turn a blind eye" asialle. Ollaanpa vastuuttomia, mutta ehka se lordi itse ois voinnut asiasta huomauttaa vahan aikasemmin. Nyt sitten kun ne munattomat jaakaappisedat oli taalla kaymassa niin siita yhtakkia muodostui ongelma. Juu juu, taalla oli likaista. Me siivottiin. LandLordi valitti kuitenkin, vaikka olikin puhdasta. Valitti jostain VITUN SOHVAPOYDASTA JONKA PINNALLA OLI VAHAN MURUSIA. Anteeks etten kerennyt pyyhkia SOHVAPOYTAA. Sen kommentti oli siis etta "siis jos ma niinkun tulisin kaymaan taalla niin en ehka haluais nahda poytaa tolleen." Osoitti sitten sohvapoytaa. No kuule perskarva, kaikki eivat asu jossain vaimon siivoomassa palatsissa niinkun sina todennakoisesti asut. Ehkei ne murut nyt kuulu siihen poydalle, mutta sita hairitsi se etta siina poydalla oli yhtaan mitaan. Kylla musta mun maksamalla poydalla voi olla IHAN MITAN VITTUA MA VAAN HALUAN LAITTAA SIIHEN. Murut pyyhin ilomielin pois. Ei hataa. Mutta musta on niiiiiiiiiiin pikkumaista alkaa aukoa paata jostain kuulokkeista ja kirjeista jotka istuu poydalla. Enta jos ma haluan etta ne on JUST SIINA?! Vahan kylla loukkaanuttiin Robertin kanssa, kun herralta ei herunut minkaanlaista creditia siita etta oltiin siivottu. Jouduttiin koko viikonloppu rehkia ja multa jai lukematta tan paivaisiin kokeisiin sen takia. Etta hienosti meni. Itkettaa, pelottaa, jannittaa - muttei silleen kivalla tavalla miten tulee jannittamaan maanantaina kun meen lentokentalle Lindaa vastaan. Ei, tama jannitys on sita kauhun tunnetta. Sita etta jokin voi menna pieleen. Meneeko meilta koti nyt alta? Ei mua taa siivoushomma niinkaan pelota, silla me tehtiin oikeesti tosi hyva tyo taalla. Ja ma jatkan viela vahan tanaan, kaikki sellaset pienet jutut mita ei oo kerennyt tehda, niinku vieda roskat ja mopata. Mutta tuo rottien kohtalo. Ne on mun lapset. Kukaan joka lapsiaan rakastaa ei halua antaa niita pois. Robertkaan ei halua. Me aiotaan siis puhua sille ja anella ja pyytaa ja olla oikeen vitun epatoivosia. Toisaalta jos tasta pitaa lahtea niin ei se oo ihan maailman loppu kuitenkaan. Ois ihan helvetin kurjaa muuttaa Jamuliin Robertin vanhemmille, mutta samalla se ois kaikista jarkevin ratkaisu, silla me saatais saastettya rahaa, ja lord knows, sita tarvitaan. Siella vois asua kunnes paastaan takaisin jaloillemme. Tata tuskin kukaan lukee ennen meidan landlordin huomista haukkumissessiota, mutta jos joku kerkeaa niin pitakaa sormet, varpaat ja kaikki mika siihen kykenee pystyssa!