We belong to the light, we belong to the thunder.

 Hejssulivei. 

Huono bloggaaja taalla. Se on just sita kun en tassa koneella oikeen koskaan oo. Aina jos istun tassa koneella niin tulee sellanen ADHD olo etta jaan tahan kokottamaan taysin suunnattomasti useammaks tunniks. Tanaan oon vapaapaivasta huolimatta ottanu ADHD-laakkeen, niin uskaltaudun istumaan tahan. Istuin tassa aikasemminki, koska tilasin uudet silmalasit. En oikeesti tarvi uusia silmalaseja; omistan yhet kivat sangat ja oisin halunnu niihin linssit omilla vahvuuksilla, mutta silmalaakarista kerrottiin ettei niihin pystyta laittaa niita, niin paatin sit ettia netista jotkut kivat. Mulla on siis ihan hyvat ja kayttokelpoiset silmalasit, mutta ainahan se on kiva jos on toisetki ja voi vahan vaihdella! 

Jos jatketaan talleen terveyslinjalla, niin mulla oli kahden kuukauden ajan dyshidroottinen eksema ja se oli aivan kamalaa. Oon ennenkin kokenut tata vaivaa, mut oon sit vahan rajottanu kasien pesua ja rasvaillu aina kasienpesun jalkeen ja se on aina menny ohi yhta nopeesti kun se on tullutkin. No nyt ei vaan kaynnyt silleen, ja kahen kuukauden syyhyilyn ja hiekkapaperisormien jalkeen menin laakariin jolta sain jotain steroidivoidetta joka onneks hoiti homman nopeesti. Valitettavasti nyt nain kahden viikon jalkeen kun oon lopettanu taman tehovoiteen kayton (ku sita piti vaan kayttaa viikon tai kaks, kunnes oireet on lakannu) niin on ainaki tuota yhta sormea taas alkanu kutittaa. Voihan vittu nyt taas.

Toissa on ollu jotenki kamalaa, vaikka oikeesti siis kylla tykkaan tosi paljon mun tyosta ja nain, mutta mun on justiinsa tuon ADHD-asian takia aina vahan vaikea sopeutua uusiin tyotehtaviin. Tai siina aina menee jonkun aikaa. Nyt mut on siirretty kissa- ja kissanpentutehtaviin, ja mua oltiin oikeen suositeltu ja pyydetty naihin hommiin koska oisin hyva lisa tahan tiimiin. No nyt en itse koe olevani kylla ollenkaan yhtaan hyva lisa mihinkaan, mutta eikohan taa tasta. On vaan tosi raskas tuo penturutiini kun siina pitaa olla niiiiiiiiiiiin tarkka kaikesta. Jos kissanpennulla on vaha rahmaa silmassa niin se pitaa heti pyyhkia pois. Perseet on pestava jos on ripuli, joka aamu on jokainen sulle maaratty kissanpentu punnittava ennen kun se ruokitaan (ja nyt on pentusesonki pahimmillaan, eli yhden ihmisen kierroksella voi ihan hyvin joinain paivina olla joku 40+ pentua) ja sitten ne on ruokittava kolmesti paivassa. Se on ehka stressaavampaa ja kiireisempaa sisaanottojen puolella ku siella puolella just on nuo kylvyt ja punnitsemiset ja siellapuolella oon vaan kerran viikossa just nyt. Adoptioiden puolella se on vaha helpompaa koska suurin osa kissoista on taysin terveita eika niita enaa tarvi punnita. Ne on siella koska ne on jo suorittanu tietyn painon ja ovat tarpeeks vanhoja leikattavaks ja adoptoitavaks, ja jos niilla on esim. mahavaivoja tai tulehdus keuhkoissa/silmissa niin sita on jo keretty hoitaa jonkun aikaa ennen kun se kissa siirretaan adopioihin ja se on jo parempaan pain. Mutta siella sit taas raskasta on se, etta ihmiset haaraa siina ymparilla kun yritat teha toita ja ne kissanpennut vaihtuu ihan sekunnissa siella ja mulla saattaa menna hommat ihan sekasin sen takia. Jatkuvasti saa olla tulostamassa uutta inventaariolistaa. Sellasta. Oon vasta alottanu tan rutiinin, joten en halua valittaa. Kun tiian jo itekki etta menee hetki kun paasen kunnolla kiinni hommaan. Mutta taytyy kylla sanoa etta on ikava niita pienelainhommia. Enaa en oo niissa edes sunnuntaisin ja maanantaisin.

Oli nyt oikeestikkin jotain asiaa. On nimittain ollu pari aika paskaa paivaa tassa. Sunnuntaina saatiin tietaa etta yks meidan kaveri oli riistanyt henkensa lauantai iltana. Kyseessa ei oo kukaan kaveri kenesta oisin taalla kirjotellu, me ei pahemmin olla nahty tata tyyppia viime aikoina koska se ei asu San Diegossa eika oo asunu sina aikana kun ollaan Robertin kans oltu yhessa. Mutta se on sellanen kaveri kuka on monesti ollu puheenaiheena, aina jotenki lasna, aina Robertin muistoissa ja tarinoissa ja kattelenhan ma aina sen instagramstooreja ja mita sille kuuluu. Ne on Robertin kans tuntenu lahemmas 20 vuotta. Meilla on vaikka mita vanhoja kuvia taalla kotona niitten bileilloista jne. Ja aina kun se on ollu taalla kaymassa, me ollaan nahty sita tietenki. Tai voi olla etta on pari kertaa tosin jaanny valiin koska jostain syysta muhun ei oo voitu ottaa yhteytta sillon kun ei oo joku keskiny miten saada Robert kiinni. No nyt viikonloppuna onneks toimi naa avuttomat miehet silleen, etta ottivat muhun instagramin valityksella yhteytta saadakseen Robertin puhelinnumero mutta siina vaiheessa olin ite jo kerenny kertoa Robertille uutiset. Loput sunnuntaista meni ihan shokissa. Itkin toissa, bussissa ja kotona ja sit viela ravintolan terassilla koska Robert ei kestany olla kotona nii mentiin sit ulos. Kaks kaveria tuli siihen hengailemaan meian kans ja juteltiin ja kerrottiin tarinoita ja muistoja ja kaikkee. Robertilla on aina osa tata tyyppia mukanaan koska silla on sen piirtama tatuointi kasivarressa. Robert halus olla hetken yksin, ja se meni kotiin ja ma menin sitte syomaan naitten kavereitten kans ja juttelemaan kaikkee. Ku tulin kotiin soitin mun tyopaikan tirehtoorille ja kerroin etten tuu seuraavana paivana toihin. Jaatiin molemmat kotiin eilen. Sain pitkasta aikaa paniikkikohtauksen ja itkin vahan lisaa. Robert ei oikeen tuntunu haluavan puhua asiasta enaa. Se ei oikeen sano sita edes aaneen, etta mita on tapahtunu. No, en makaan oikeestaan mutta ma voisin jauhaa asiaa kunnes siita ei enaa voi jauhaa enempaa. Oon vaha sellanen vatvoja, mutta joskus asiat vaan pitaa puhua aaneen ja ulos etta ne saa pois ja voi jatkaa eteenpain. Eilen ois ollu kaverin luona vaikka keta tyyppia just muistelemassa ja vaan tukeamassa toisinaan, mut saatiin kuulla tasta sen verran myohaan ettei paasty paikalle. Harmittaa tosi paljo. Ma en tieda Robertista, kun se on vaha tollanen introvertimpi ja monesti just tarvii olla yksin mutta ma niin haluaisin vaan olla kavereiden kans just nyt. Mua ahdistaa se etta vietan vapaapaivaa yksin, ja etta huomenna on taas toinen vapaapaiva ja jos Robertin sisko nyt taas peruu meian nakemiset niin vietan senkin yksin. Haluaisin erityisesti olla just NAITTEN kavereitten kans. Tai on sellanen olo etta ne tarvii mua, vaikka ei ne oikeesti kylla varmaan tarvii just mua. Ehka ma vaan tarviin niita koska niiden kanssa voin tuntea oloni lahemmas tata tyyppia jota nyt ei enaa oo meidan keskuudessa. Se oli ihana ihminen, ja kenellakaan ei oo mitaan pahaa sanottavaa siita. Mulla on aina ollut tosi tervetullut olo sen seurassa ja se on aina halannu mua tiukasti, silleen miten vanhoja ystavia halataan. Silleen niinkun se halaus saattais olla viimenen. 

Nyt sitten lisana tahan etta meian vaari on sairaalassa. Onhan mun isovanhemmat tassa nyt ajanmittaan ollu aina sillon tallon vierailemassa sairaalan pedeissa, mutta aina jos on kyse jostain hengitysjutuista niin asia tuntuu jotenki erityisen vakavalta. Siis niinhan ensiapu pelaa, etta jos on vaikee hengittaa tai niella niin ne ottaa sut sinne heti ensimmaisena. Tiedan koska oon ukkelini kanssa saannu pari kertaa kayda kun on inhalaattorit loppunu ja ei oo saannu henkee. Nii siella se vaarini nyt on sairaalassa, nesteet keuhkoissa ja laakarit veikkailee etta on koronaan liittyvaa, koska mun isovanhemmat, tati ja molemmat enot sairasti koronan tassa ehka kaks kuukautta sitte. Kiitos enoni jonku selkarangattoman paskahousukaverin, kuka ei kehdannu sanoa mun enolle suoraan etta tanne ei voi nyt tulla koska sairastan koronaa, vaan han soitti toiselle enolleni ja sitte kaski hanen sanoa talle etta mene kotiin, kun oon sairas. Joskus ihmettelen miten maailmassa on heteroita ja biseksuaalisia naisia kun maailmassa on myos tallasia avuttomia, hyodyttomia pikkupoikia misten ruumiissa. Aika tollasta tarhameininkia kylla. Sehan on siis kaikkien tiedossa etta heikemman immuunipuolustuksenomistavat ja vanhemmat ihmiset kuuluu riskiryhmaan niin taa on todella turhauttavaa, kun tallasen vois niin helposti antaa olla tapahtumatta. Huomenna saan lisatietoa asiasta, ja toivon todellakin etta kaikki on parempaan pain sillon.

Tallasta nyt talla kertaa. Onhan tassa kivaakin tapahtunut. Kavin Robertin aidin kans kattoon Come From Awayn ja se oli ihana ja koskettava. Oon niin halunnu naha sen livena ja oli todella hyva silleen. Ja sit kaytiin yhen kaverin haissa. Siella liehu sateenkaariliput ja tarjolla oli meksikolaista ruokaa ja karkkia JA JUUSTOPOYTA. Parasta. Kauniit haat, mut meian poydassa istu joku ihan kummallinen mimmi ja musta tuntuu etta se oli joko a) alottanu juomisen aika aikasin tai b) tosi ahdistunut/jannittynyt eika oikeen osannu kaytaytya sen seurauksena. Ei tunnettu siella oikeestaan ketaan, paitsi jotain Robertin tyokavereita. Osa entisia nyt. Aikalailla tyopaikkahaat. Todella ihanat ja sielta oli mahtavat nakoalat Missionin lahteen ja Tyynellemerelle. 

Nahdaan taas parin kuukauden paasta varmaan. Eihan tata lue kun ehka 2 ihmista, ja teki varmaan jo ootte siella instagramin puolella nii tiiatte etta elossa ollaan!

PS. Ja jos joku lukee tata ja ei jo tiia nii oon sitte tallanen ei-binaarinen henkilo. Ei mitaan muijettelua, naisittelua, tytottelya. Ihmiset tappaa ittensa, elama on lyhyt, oon 35, en jaksa hillua jossain kaapissa ku jonku toisen ihmisen voi olla vaikee ymmartaa. Vaatteet kuuluu kaappeihin, ei ihmiset.